Suomenmaan ylesiönosastokirjoitus elokuu 2012

Rakennetaanko maalle vai kaupunkiin?

Suomenmaa-lehden pääkirjoitus tarttui tärkeään asiaan kirjoittaessaan:

”Yhdyskuntarakenteen eheyttäminen tarkoittaa, että lapsiperheen muuttaminen maaseudun kyliin on suuri paha, mutta ennen muuta se tarkoittaa sitä, että suomalaisilla ei ole enää kaikkialla maassa oikeutta valita asuinpaikkaansa. Tämä valta on annettu suunnittelijoiden käsiin niin kuin Neuvostoliitossa.”

Sieltä se tuli: suunnittelu, harkinta ja laillisuus ovat pahasta. Kansalaisten oikeus rakentaa omalle maalleen on Suomessa kyseenalaistettu, väittää Suomenmaa. Minä jatkan ja esittelen suomalaista järjestelmää Oulun horisontista.

Suomessa rakennushankkeeseen ryhtyvän, sinun tai minun, on omistettava ajateltu rakennuspaikka. Vaikka omistaisitkin paikan, sinulla ei kuitenkaan ole oikeutta rakentaa ilman suunnitelmia ja rakennuslupaa. Sitä ei saa, ellei rakennuspaikka ole asemakaavan tai yleiskaavan mukainen, hankkeelle ei ole annettu poikkeamislupaa tai myönteistä suunnittelutarveratkaisua.

Rakennushankkeesi on siis riippuvainen kunnan tekemistä päätöksistä, koska Suomessa lain mukaan kunta huolehtii maankäytön ja rakentamisen ohjaamisesta alueellaan. Tärkein päättävä elin on rakentamisasioissakin kunnanvaltuusto.

Suomessa rakennetaan ensisijaisesti asemakaavoitetuille alueille. Asemakaava on suunnitelma, joka on syntynyt eri alojen ammattilaisten ja kunnallisten päättäjien yhteistyönä. Kaava on lainvoimainen asiakirja, joka määrää rakennustavan kohdealueella. Se on valtuuston, siis kuntalaisten hyväksymä sopimus, jota on yhteisen edun, tasa-arvon ja laillisuuden vuoksi noudatettava. Suomessa on siis periaatteena rakentaa harkiten ja suunnitellen, ei sattumanvaraisesti ja holtittomasti.

Moni saattaa purnata järjestelmää vastaan, muttei ehkä tule ajatelleeksi, millainen olisi sen vastakohta.

Suomalaiset lapsiperheet haluavat asua omakotitalossa. He hyväksyvät yleensä asuinympäristökseen pientalokaupungin, asemakaavoitetun omakotialueen.

Meitä on kuitenkin moneksi. Siksi myös tonttitarjonnan tulee olla monipuolista. Ei myöskään ole syytä suhtautua vähätellen kansalaisten haluun rakentaa kotinsa maaseudulle. Parhaimmillaan on kyse elämäntavasta. Asua väljästi luonnon keskellä omassa rauhassa.  Nauttia puutarhan hoidosta ja vaeltelusta lähimetsissä, jossa marjat ja sienet odottavat poimijaansa. Lapsilla ja lemmikeillä on tilaa peuhata.

Lantilla on toinenkin puoli. Onko oikein, että yhteiskunta kustantaa kauas palveluista muuttavan ihmisen aiheuttamat lisäkustannukset? Hoitaa ja maksaa pitkät koulumatkat, järjestää tarvittavat kuljetuspalvelut ja saattajat sekä kotihoidon kauas palvelulähteistä. Onko järkevää kuntataloutta kasvattaa kaukana keskustasta asuvien kuntalaisten lakisääteisten palvelujen kustannuksia?

Uudisraivaajarakentaja haja-asutusalueella ajelee autoilla. Autoriippuvuus maksaa. Yksityistie on rakennettava, sähköt vedetään, vesi tulee ja menee. Viemäriverkkoon ei liitytä. Rakentaja maksaa. Mutta tarina jatkuu: tien ylläpitoon ja korjauksiin haetaan kunnalta avustusta, ehkä saadaankin. Tievalotkin ovat tarpeen, kuka nyt pilkkopimeässä asuu. Kunta avustaa.

Viisas kunta elää terveessä kuntataloudessa. Silloin on vaikea hyväksyä sitä, että yhteisistä varoista tuemme mielihalua asua kaukana palveluista ja muista ihmisistä, niistä, joiden asumistapaa kaupungissa uudisraivaajamme ei itse kohdalleen voi hyväksyä.

Viisas kunta rakentaa suunnitelmallisesti ja harkiten. Koska maaseudun elinkeinojen kukoistus ja kylien elinvoimaisuus ja tarve saada kyliin uusia asukkaita ovat yhteinen tavoite, viisas kunta panostaa myös maaseutuun. Yhdessä suunnitellen ja sopien rakennuspaikat löytyvät häiriötä, riitaa tai vahinkoa aiheuttamatta. Maalleko vai kaupunkiin? Sekä että. Kyse on lukumääristä, selkeä enemmistö rakennettakoon asemakaavoitetuille alueille palveluiden läheisyyteen, jossa liikenne ja kunnallistekniikka pelaavat kustannustehokkaasti.

Uuden Oulun alueella kaavoittamattomille haja-asutusalueille kertyi vuonna 2011 260 rakennushakemusta. Viimeisten kuuden vuoden aikana Oulun kaupungissa oli keskimäärin 36 hakemusta vuodessa, Haukiputaalla vastaava luku oli 77 ja Kiimingissä 50. Vertailun vuoksi: Oulun kaupungin tavoite on ollut luovuttaa vuosittain kaava-alueilta 250 omakotitonttia. Siinä on onnistuttu.

Oulun osakaskuntien runsas haja-asutusrakentaminen antaa aiheen kysyä: Onko suunnittelu- ja päätöksentekoapparaatti ollut kyvytön, onko etukäteen suunnittelu ja harkinta päässyt unohtumaan.

Näin on, tilanne on surkea. Kunnissa ei ole katsottu tarpeeksi tulevaisuuteen tai tartuttu suurempiin kokonaisuuksiin. On ollut helpompi päättää yksittäisestä tontista kuin laajasta yleiskaavasta. On ollut helpompi harrastaa kyläpolitikointia kuin olla rakentamassa kunnalle hyvää tulevaisuutta. Mutta, onko järkevää keskittää henkinen kapasiteetti yksittäisten tapausten käsittelyyn  ohjaavien yleis-ja asemakaavojen sijaan, keskittyä tulevaisuuden rakentamisen sijaan hätäaputöihin.

Ei ole järkevää. Oulussa on mahdollisuus saada aikaan muutos ja keskittyä suunnitteluun sekä panostaa ennen kaikkea yleiskaavoitukseen, jota asemakaavoitus täydentää. Se on Suomen oma, avoin ja kansanvaltainen malli, kun me sitä oikein käytämme, yhteisömme kehittyy yhteiseksi hyväksi tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.