Oulussa 26.1.2013

Kun joku meistä kysyy, saako tähän niemeen, notkoon tai saarelmaan rakentaa, kaupunki vastaa joko kyllä tai ei. Menettelyn nimi on suunnittelutarveratkaisu.

Joulukuussa Oulun tekninen lautakunta rysäytti yllättävän päätöksen: Suunnittelutarveratkaisut, joilla päätetään maaseudun rakennusluvista, siirrettiin lautakunnalta virkamiehelle. Tekninen lautakunta viimeisenä vetonaan poisti seuraajaltaan, uudelta yhdyskuntalautakunnalta maapoliittisesti ja alueellisesti tärkeän vaikutuskanavan virkakoneiston käyttöön.  Päätettiin siis siirtyä kansanvallasta virkavaltaan, onneksi ei kuitenkaan mielivaltaan.

Päätöksestä on tehty oikaisuvaatimus, johon yhdyskuntalautakunta vastaa lähiaikoina. On harkinnan aika.

Suunnittelutarveratkaisussa on yleensä kyse yhdestä rakennushankkeesta, hakijalle toki tärkeästä, mutta kaupungille pienen pienestä yksityiskohdasta. Kun tapauksia on kymmenittäin, pienestä kasvaakin suuri ja tärkeä maapoliittinen kysymys; saako maaseudulle rakentaa. Kannanotto puoleen tai toiseen ohjaa kaupunkirakenteen kehitystä ja vaikuttaa kymmenien, jopa satojen vuosien päähän.

Uuden Oulun yhdistymissopimuksessa tulevaisuutta on hahmoteltu ja määritelty seuraavasti:” Uuden kunnan alueella on sekä kaupunkimaisen asumisen alueita että maaseutumaisen ympäristön asuinalueita, joille voidaan sijoittaa väljiä pientalotontteja maaseudulle ominaista elämäntyyliä arvostavien tarpeisiin.” Teksti tarkoittaa, että myös tulevaisuudessa alueiden rakentamisvalmiudet ratkaistaan suunnittelutarvemenettelyllä.

Kyseessä on siis poliittinen sopimus ja tulevaisuutta ohjaava periaate. Sen toteutumisen seuranta ja käytäntöjen määrittely on kaupunkilaisten yhteinen asia. Yhdyskuntalautakunnan jäsenet on valittu ajamaan kaupunkilaisten parasta. Heidän harkintaansa siis tarvitaan ja vaaditaan myös suunnittelutarveratkaisuissa. Avoin poliittinen keskustelu, harkinta ja yhdessä päättäminen kuuluvat pohjoismaiseen demokratiaan. Siitä kannattaa pitää kiinni, se on loppujen lopuksi meidän yhteinen etumme.

Oulun kaupungin kaavoitus ja noudatettu maapolitiikka ovat nousseet valtakunnan parhaimmistoon. Oulussa osataan ajaa asukkaiden parasta. Uuden Oulun käytännöiksi tutut menettelytavat eivät kuitenkaan riitä, on tehtävä parannettu maapoliittinen versio, jonka kaupunginvaltuusto aikanaan hyväksyy. Kun sitten uusi maapolitiikka on muotoutunut ja käytännöt poliittisessa ohjauksessa vakiintuneet, yhdyskuntalautakunnan on aika harkita uudelleen rooliaan suunnittelutarvemenettelyssä ja päättäköön lautakunta vasta sitten, vuosien kuluttua, onko virkavaltainen järjestelmä parempi kuin kansanvaltainen.

Mielestäni edellisen lautakunnan joululahjaksi paketoima, demokratiaa rapauttava päätös tulee torjua ja palauttaa yhdyskuntalautakunnalle maapolitiikan toteuttamista koskeva päätösvalta.