mattikarhula

Kirsti Muinonen ottaa kantaa maailmaan Kalevan lukijapalstalla 30.6. otsikolla Pieleen meni, Matti Karhula. Kirjoituksesta nousee esille pari seikkaa, joita haluan tarkastella paremmin. Kirjoituksessa paketoidaan yhteen asioita, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Ja tehdään se vielä tavalla, joka suorastaan vaatii avointa keskustelua. Haluan vielä kritisoida sitä harhaluuloa, että Helsingissä osattaisiin päättää Oulun asioista Oulua paremmin.

Aloitetaan tavasta puhua. Julkiseen kielenkäyttöön on pesinyt vaivaksi asti tarkoitushakuinen ihmisten mollaaminen. Sen sijaan, että osattaisiin puhua asioista rauhallisesti ja faktojen pohjalta, haukutaan puskista tunnekuohun vallassa. Muinonen väittää kirjoituksessaan paljon ja sanoo lopussa, että ”Mikäli kirjoitus loukkaa jonkun tai joidenkin kunniaa, en pyydä anteeksi, sillä minulla on toisenlainen näkemys kunniasta.” Kirjoituksensa seurauksista Muinonen lupaa myös vastata tarpeen tullen. Tarkoitushakuista, kaunaista, seurauksista piittaamatonta, minulle täysin tuntemattoman ihmisen kirjoittelua, joka ei edistä kenenkään asiaa.

Olen siinä määrin idealisti, että uskon edelleen tiedon ja asiallisen keskustelun voimaan. Ja tiedän, että tänään tutkijat, virkamiehet ja poliitikot pelkäävät tuoda näkemyksiään esille, koska vastaukseksi voi tulla henkilökohtaista herjanheittoa. Kenen etua se palvelee? Demokratianko? Sananvapauden?

Hietasaaren ympärillä vellova julkinen keskustelu on kaukana faktoista. Alue on todellakin kulttuuri- ja luontoarvoiltaan ainutlaatuinen. Alue ansaitsee arvoisensa keskustelun, joka tukeutuu tosiasioihin, etenee eri osapuolten näkemyksiä kunnioittaen. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, faktat ja mielipiteet on kuitenkin hyvä erottaa toisistaan. Keskustelun kuuluu johtaa johonkin rakentavaan.

Kuka päättää Hietasaaren tulevaisuudesta? Vastaus ei ole yksittäinen henkilö, ei etupiiri, eikä Muinosen ehdottama Pussy Riot vaan meitä kaikkia edustava kaupunginvaltuusto. Kuka saa parhaiten tahtonsa lävitse? Toivottavasti ei ainakaan se, joka huutaa kovimmin tai osaa solvata toisia parhaiten. Muinonen kuvittelee nähtävästi, että Matti Karhula päättää Hietasaaren kohtalosta. Missähän minä niin tekisin?

Mitä Hietasaaressa on viime aikoina tapahtunut? Toppilansaaresta on kehittynyt luonnonläheinen asuinalue, josta sietää olla ylpeä. Salmea kunnostetaan ja Möljänsilta on valmis. Hietasaaren kulkuväylät on raivattu, rakennettu ja viitoitettu. Mustansalmen yli johtaa kolme siltaa. Saaressa sopii samota omin jaloin, ratsain tai pyörällä. Nallikarin kunnostaminen kannatti. Paljon on tehty, paljon on vielä työtä jäljellä, sen kertoo vireillä oleva asemakaavan muutoskin.

Kaavakeskustelun ytimessä on nyt huvipuisto. Sitä vastustavien kansalaisaloitteessa halutaan siirtää päätöksenteko asiassa Oulusta Helsinkiin. Mitä tämä vaikuttaa käytännössä? Jos ympäristöministeriö hyväksyy aloitteen, se vaatii samalla laadittavaksi yhteistyönä hoito- ja käyttösuunnitelman. Se tarkoittaa käytännössä, että kaupunki suunnittelee, valmistelee, rahoittaa ja toteuttaa. Ministeriö ohjaa ja päättää. Päätösvalta Hietasaaresta luovutetaan Oulusta Helsinkiin, kunnalta valtiovallalle, jota edustaa ympäristöministeriön virkamies. Muinonen ja kumppanit uskovat, että Helsingissä ymmärretään Oulun asiat paremmin ja että parempi päätös Hietasaaresta tehdään ympäristöministeriön arkkitehdin pöydällä kuin täällä. Minä en usko sitä. Paremmin luotan kunnalliseen itsehallintoon.

Oulussa 1.7.2013

Matti Karhula

Pääsin Kalevan sivuille suurin kirjaimin sunnuntaina. Maanantaina lähetin toimitukseen vastineeni, joka luvattiin julkaista lähipäivinä.

Jatkan aiheesta.

Muinosen kirjoituksen kärki oli tarkoitettu loukkaamaan Matti Karhulaa. Näin hän itse asian ilmaisi. Muuta juonta ei jutusta löydykään. Aihioita kylläkin. Hän kiirehtii paikasta toiseen ja asiasta kolmanteen niiden keskinäistä yhteyttä lukijalle paljastamatta. Hietasaareen ehdittyään kirjoittaja innostuu solvaamaan Hietasaaren kehittäjiä, asemakaavamuutoksen valmistelijoita ja päättäjiä valtapyrkyreiksi, kähmijöiksi ja huijareiksi. Muinosen Oulussa yhteisten asioiden hoito on epäkiitollista touhua.

Asiat asioina.

Hietasaaressa on kyse asemakaavan muutoksesta. Nallikarissa toimivien yhteisöjen aloitteesta kaupungin virkakoneisto on uuden suunnitelman alueelle valmistellut. Tunnollisesti on kaupungin strategioita, virkasääntöjä ja Suomen lakia noudatettu.  Kaavailut on esitelty kaupunkilaisille keskusteltavaksi ja päätettäväksi.

Kaupunkilaisten valitsema valtuusto tekee päätöksen puolesta tai vastaan tutustumisen, keskustelun ja harkinnan jälkeen. Päättäjä ei ole yksittäinen virkahenkilö, ei etupiiri, ei edes Muinosen Pussy Riot, vaan meitä kaikkia edustava valtuusto.

Kaavakeskustelun ytimeen on osunut huvipuisto, joka joidenkin mielestä on arvokkaan luonnon ja kulttuuriperinnön vihollinen. Heidän pelkonsa on suuri, että päättäjät valtuustossa havaitsevat, että huvipuisto ei olekaan mörkö vaan lasten ja perheiden ystävä, myönteinen ilmiö vastaväitteistä huolimatta. Jospa valtuutetut huomaavat, että suunnitelmassa esitetty liikennejärjestelmä pelaa, meteli on olematon eivätkä ihmisäänet ongelmaksi asti yllä. Ymmärtävät jopa, että keskittämällä kaupunkilaisia palvelevat toiminnot suppealle alalle luonto ja Hietasaaren idylli säilyvät.

Kunnallinen demokratia ei riitä, totesivat vastustajat.

Sen sijaan Muinonen ja kumppanit päättivät kampita huvipuistoaloitteen luovuttamalla päätösvallan Hietasaaren asioissa ympäristöministeriön virkahenkilöille. Ovat varmaankin varmistaneet etukäteen valtion palkollisten mielipiteet.

Me oululaiset tiedämme, että tänään ja huomenna Hietasaari ja Mustasaari, myös Toppilansaari suurelta osin , ovat puistoalueita. Toki virkistykselle, lomailulle, liikunnalle ja koulutukselle on asemakaavassa sijansa osoitettu. Hietasaari on siis oululainen kaupunkipuisto. Me myös tiedämme, että Hietasaaren aluetta on kehitetty vastuullisesti ja jäntevästi. Menneisyys ja nykyisyys kertovat, että aluetta koskevaa päätösvaltaa ei ole syytä Helsingin herroille siirtää.

Minä uskon oululaisten järkeen ja taitoon.

Oulussa 2.7.2013   Matti Karhula

Tapasin tutun pariskunnan. Pitkän pöydän ääressä ihmettelimme elämän menoa Oulun torilla.

Väkeä riittää ja raha liikkuu. Voimme olla melkein tyytyväisiä.

Vanhaan aikaa torilla piti järjestystä  poliisi Piippo. Virkansa puolesta hän ei juopuneita suvainnut. Antoi lähtöpassit viinan hajustakin. Tänään hyvän, maksavan asiakkaan tapaa olutta särpimässä tai pikaruokaa nauttimassa. Ei puhu eikä pukahda nykyinen toripolliisi vaan totisena humaltumista seuraa.

Paljon on torilla vilskettä, sorinaa ja porinaa ja myöhemmin illalla örinää. Mutta, kysyimme itseltämme, missä ovat lähiruuan tuottajat ja kauppiaat. Kaljakin tuodaan satojen kilometrien takaa.

Tuttu, fiksu rouva heräsi esittämään: Oulu tarvitsee maalaistorin lähiruokamarkkinoita varten. Kun ei kauppatorilta tilaa löydy, on etsittävä parempi paikka. Näin pohdiskeli rouvamme ja räväytti ratkaisun eteemme:  Etu-Lyötyn Veturiaukio Tullipuominpuiston pohjoispäässä, siinä oiva paikka, keskellä asutusta, hyvät liikenneyhteydet, vajaakäyttöinen parkkitalo kulmittain. Hyvä olisi vihanneksia, juureksia, marjoja, sieniä, säilykkeitä. juomia, jopa lihaa, toripuiden siimeksessä kaupitella ja ostaa.

Yllättävää mutta totta, totesimme me miehet. Siellä on tilaa, kaunista kaupunkia, joka kaipaa elämää ja säpinää. Yhtenä, kahtena päivänä viikossa maalaistorille riittää asiakkaita, kunhan tiedottaa muistetaan. Maalaiskaupunkiin, siis uuteen Ouluun, maalaistori sopii kuin nenä päähän. Se on totista kaupunkielämää perinteiseen malliin.

Tarvitaan tahtoa ja taitoa, markkinahenkisyyttä ja pitkää pinnaa. Tiedämme, että lähiruoka-aate on kestävä aate. Sitä kaupunki kaipaa.

Matti Karhula

Hietasaaresta ideoitiin vaihtoehtomalli, otsikoi Kaleva torstaina 9. toukokuuta. Kaleva asettaa rinnakkain virallisen suunnitelman ja epävirallisen, tavallisten kansalaisten ideoiman vaihtoehtoisen suunnitelman.

Yhdyskuntalautakunta päätti tiistaina 7. toukokuuta antaa Hietasaaren asemakaavaluonnoksen, sen virallisen suunnitelman,  julkisuuteen tutkittavaksi ja arvioitavaksi. Avoimeen kansalaiskeskusteluun lähettämisestä toki äänestettiin. Kolme lautakunnan jäsentä äänesti mielipiteiden kuulemista vastaan.

Kaleva puolestaan edesauttaa ja elävöittää kaavoitukseen kuuluvaa keskustelua julkaisemalla ”tavallisten kansalaisten” vision, jolla ”ei vastusteta mitään, mutta tarjotaan tilalle vaihtoehto”. Täytyy myöntää, että paljon ihastuttavia ideoita on kartalle kauniisti kuvittaen merkitty.

Kun vertailee virallista ja epävirallista suunnitelmaa, voi havaita, että ratkaisut ovatkin hyvin yhteen sovitettavissa. Eroja toki on, mutta vain muutama.

Asemakaavaluonnoksessa huvipuisto valtaa Mustansalmen rannalla sijaitsevan palstaviljelyalueen. Mutta ei hätää, korvaava alue löytyy Hietasaaresta. Suunnitelmassa uutta palstaviljelyaluetta on täydennetty siirtolapuutarhalla, jossa on noin 30 palstaa pienine mökkeineen.

Huvipuistosta on syntynyt suuri huoli. Sanotaan, että huvipuisto aiheuttaa häiriötä. Kuka tai mikä on äänilähde ja syyllinen häiriöihin? Ihmiset. Mitä enemmän väkeä, sen enemmän elämää ja ääntä. Huolestuneiden kritiikin syyttävä kärki osuu siis huvipuiston vieraisiin, joista suurin osa on lapsiperheitä. Vaikutelmaksi jää, että lapsiperheiden vierailuja Nallikarissa halutaan rajoittaa. Toivottavasti olen väärässä.

Toinen ero koskee aktivistien Raakkulan rantaan sijoittamaa Hietasaaren toria. joka on epävirallisessa suunnitelmassa info, näyttelytila, tapahtumatori sekä kahvila- ja myymälärypäs. Ehdotettu sijaintipaikka on saavutettavuudeltaan yksipuolinen ja kaukana vierailukohteesta, Nallikarista. Hietasaaren toimintojen ripottelu useampaan paikkaan on tuhlailevaa maankäyttöä, jolla tuhotaan tarpeettomasti luonnontilaista aluetta.

Virallinen asemakaavaluonnos sijoittaa uudet toiminnot Nallikariin, tapahtumien ja toimintojen nykyiseen keskiöön.

Muilta osin ajatukset, viralliset ja epäviralliset, tähtäävät samaan päämäärään. Keskittämällä uudet toiminnot rauhoitetaan Hietasaaren muut alueet ulkoilulle ja luonnon rauhalle. Toiveena on, että Hietasaari kehittyy virkistys- ja vapaa-ajan keitaaksi, ”jossa lampaat laiduntavat ja kuka tahansa pääsee vesille”.

Voi kysyä, onko Oulun seudulla parempaa lomailu- ja virkistysaluetta kuin Hietasaari ja Nallikari.  Paikkaa keskellä kaupunkia, jokisuistossa meren saaressa, jossa kulttuuri ja luonto kohtaavat sulassa sovussa. Vastaus on ilmiselvä. Oulu ottakoon vaarin suuresta mahdollisuudestaan ja antakoon Nallikarin kehittyä kaiken kansan keitaaksi.

Matti Karhula

Taas pilataan

Huonoa tulee, totesi Jouni Kesti Kalevassa. Uudet asuintalot nousevat Pikisaarentien varteen reviiritaistelijana tunnetun Kestin tiukasta vastustuksesta huolimatta. Uudet saarelaiset ovat päässeet rakennuttamaan itselleen asuintaloja.  Ei mitään grynderitouhua, vaan perheiden omaa toimintaa suunnitteluttamisesta rakennuttamiseen.

Ei kelpaa Pikisaaren itseoikeutetulle esteetikolle ja saarelaisten äänekkäälle puhemiehelle Suomen parhaiden tyttöjen ja poikien kädenjälki.

Onko saaren patriarkka tyytymätön harjakattoihin, puisiin julkisivuihin, rakennusten sopusuhtaisiin muotoihin, koristeiden puutteeseen vai  väärään väriskaalaan? Mene ja tiedä.

Sanotaan, ettei keskeneräistä pidä herroille eikä hulluille näyttää. Kummastahan on kyse? Vai onko sittenkin kyse uudenlaisen naapurisovun rakentamisesta?

Oulussa 3.6.2013

Matti Karhula

Oulussa tapahtuu. Uuden kaupungin uusi palvelumalli on tekeillä. Viiden kunnan yhteenliittymä on lähtenyt linjaamaan tulevaisuuttaan palvelut kärjessä.

Palveluiden kirjo kasvaa kaupungissa pääosin kahdesta tarpeesta, terveyspalveluista ja koulutuksesta. Ne ovat runko, jota muut toiminnot täydentävät. Taajama ilman terveydenhoitoa ja koulua on rampa.

Oululaisen uudistuksen ydin on lakkauttaa muutama terveyskeskus. Valmistelijoiden hahmottelemat ratkaisut eivät perustu osoitettuun tarpeettomuuteen, huonoon laatuun eivätkä tehottomuuteen.. Vakaumus on, että pienten partnereiden, Ylikiimingin ja Yli-Iin terveyskeskukset horjuttavat kaupungin taloutta sietämättömällä voimalla. Usko keskittämisen kaikkivoipaisuuteen on niin väkevä, ettei terveyskeskusten lakkauttamisen taloudellisia seuraamuksia ole uuden palvelumallin raportissa määritelty.

Onko virkakoneiston valmistelema keskittämisen linja välttämättömyys?

Tiedetään, että henkilöstömenot ovat kulueristä suurin. Terveyskeskuksen lakkauttaminen ei kuitenkaan henkilöstömenoja vähennä, koska yhdistymissopimuksen mukaan irtisanomisia ei sallita. Palkkamenot säilyvät, onko siis kyse toiminnan tyhjäkäynnistä, velttoilusta vai huonosta johtamisesta. Todistettavasti työtä riittää, työmotivaatio on korkealla ja asiakkaat ovat tyytyväisiä.

Tehtyjen investointien, sekä henkisten että aineellisten hyödyntäminen maksimaalisesti on yhdyskuntapoliittista viisautta. Hyvän palvelun, toimivien työyhteisöjen ja hoitosuhteiden tuhoaminen on turmiollista.

Miksi siis? Piilevätkö talouden ongelmat kalliissa kiinteistöissä? Koska uusinvestointeja ei tarvita, löytyykö syy ylläpidosta. Jos laskelmat osoittavat ylläpidon kohtuuttoman kalliiksi, kiinteistöstä on luovuttava, sanoo byrokraatin logiikka. Myydään pois. Mutta kuka ostaa käytetyn terveyskeskuksen? Ei kukaan. Puretaan pois. Tuntuu hullulta tuhota hyväkuntoinen rakennus ja poistaa se taseesta. Se vasta kallista on.

Ei löydy vastausta. Pitää siis laajentaa näkökenttää. Asutuskeskus ilman terveyspalveluja, ilman lääkärin apua on räikeä virhe. Odotettavissa on, että seuraavaksi luupin alle asetetaan koulut. Keskittämisen into vie pienten keskusten oppilaat suurempiin keskuksiin. Seuraavaksi voidaankin todeta, ettei pieni keskuksemme ole enää turvallinen ja viihtyisä. Ei ollenkaan hyvä paikka asua. Neuvostoliitossa näitä kyläpahasia kutsuttiin perspektiivittömiksi.

Oulussa aiotaan ratkaista kaupunkirakenteen tulevaisuus palveluverkkotyön sivutuotteena. On ilmeistä, että keskittämisen asianajajat ovat jaotelleet uuden kaupungin vanhat kuntakeskukset taantuviin ja kehittyviin taajamiin. Kaupunkiyhteisön kannalta parempi tapa olisi ratkoa yhteisiä, tärkeitä asioita avoimesti keskustellen, tutkien ja sovitellen. Oikea menettely on yleiskaavoitus, joka on juuri kuntarakenteen suunnitteluun tarkoitettu työväline. Laki lupaa sen perustuvan vuorovaikutteiseen, avoimeen kansalaiskeskusteluun.

Väestökehitystä ja muutoksen suuntaa kuvataan yleensä olettamuksella, näin on, jos mitään ei tehdä. Kun suunnittelu astuu kuvaan, voidaan määritellä tavoitetila ja askeleet sen saavuttamiseksi. Myös asukasmäärät ja muutoksen suunta ovat suunniteltavissa. Ydinkysymys on, tahdotaanko kaupungin osa-alueita ja niiden keskuksia kehittää tasapuolisesti. Ratkaisu löytyy kokonaisuudesta. Tarvitaan yhteinen näkemys tulevaisuuden kaupungista, johon asukkaat voivat kiintyä ja samaistua. Muutokset, joissa kuntalaiset eivät ole toimijoina mukana, vievät yhteisön ongelmiin.

Oulu on kasvukeskus, se on nuorten ja tulevaisuuden
kaupunki. Ajankohtaisista talousongelmista huolimatta Oulun tavoitteena olkoon kanavoida yhteisestä kasvuvarasta elinvoimaa myös maaseututaajamiin. Meille kaikille, niin maalla kuin kaupungissa asuville, kotiseutu on tärkeä ja rakas, työ sen hyväksi synnynnäistä.

Matti Karhula

Oulu

Jälkikirjoitus 3

Kun Oulun palvelumallin 2020 luin, selväksi tuli, ettei raportista riitä eväitä nykyisen talousahdingon selvittämiseen. Tarvitaan muita, nopeampia toimia.

Missä viipyy kaupungin johdon lupailema ja poliittisen apparaatin työkseen ottama talouden tervehdyttämisohjelma, valtuustosopimus?

Kaupunkilaisia kiinnostaa, miten tästä selvitään. Miten tällä valtuustokaudella, siis heti, tuloja lisätään ja menoja vähennetään.

Veroja nostetaan ja maksuja korotetaan, sehän on selvä. Lainaa otetaan ja tulevaisuutta syödään, se on väistämätöntä. Tehtyjä investointipäätöksiä ei voi suuremmin perua. Työllistääkin pitäisi ja tulevaisuutta rakentaa.

Jääkö jäljelle muita keinoja lomautusten lisäksi?

Oulussa 27.4.2013

Matti Karhula

Jälkikirjoitus 2

Palvelumalli 2020:n raportoijat väittävät laskelmillaan, että yksityisen tuottama palvelu on kaupunkiapparaatin tuotetta edullisempi. Esimerkiksi kelpaa perusterveyden huollon vastaanottotoiminta. Jos ostopalvelujen määrä laajenee 30 prosenttiin, raportoijat kertovat kustannussäästöä kertyvän kuudessa vuodessa noin 7 M€.

Pitääkö väite paikkansa? Jos pitää, missä syy? Onko yksityisen kyky ja taito kaupungin laitoksia parempi? Onko työmotivaatio ja tehokkuus sekä töiden järjestelytaito merkittävästi parempaa yksityisellä puolella? Vai onko kyseessä takuuvarma rusinat pullasta –menetelmä? Mene ja tiedä. Meidän on luotettava virkakoneistoon, heidän tehtävänsä on ottaa selvää ja tietää.

Jos kustannussäästö on todellinen ja laatu kelvollinen, tulee yksityisen tuottamia palveluja ostaa ja käyttää.

Työn laadusta ei ole kyse, ammattitaitoa ja sitoutumista löytyy molemmilta puolilta. Onnistunut muutos on tässäkin tapauksessa pienten askelten politiikkaa, vakaata, pitkäjänteistä ja luonnollista. Työntekijät eivät muutoksessa saa kärsiä. Mieluummin evoluutio kuin revoluutio.

Muutosten keskellä tärkeintä on, että Oulun kaupunki pitää järjestämisvastuun itsellään, ei pelkästään paperilla vaan myös käytännössä. Se on kaupunkilaisten etu.

Takana ovat ajat, jolloin akselilla yksityinen-julkinen liikuttiin ideologiset värilasit päässä. Vastakkain olivat sosialismi ja markkinaliberalismi. Tänään voimme tarkoituksenmukaisuuteen vedoten sanoa: Olkoon vaikka yksityinen, kunhan osaa ja veronsa Suomeen maksaa.

Oulussa 27.4.2013

Matti Karhula

Julkaistu Forum 24  25.4.2013

Oulun palveluverkkomallia rakennetaan kevään aikana. Kehottivat osallistumaan keskusteluun aiheesta Oulu 2020. Teen työtä käskettyä. Luin satasivuisen raportin. Totesin, että paljon on aineistoa kerätty ja uusia ratkaisuja kehitelty.

Palvelumalli 2020-raportti johdatteli lukijan labyrinttiin. Tilastojen, laskelmien, käsitteiden ja maalailevan tekstin sekaan on helppo eksyä. Sosiaali- ja terveyspalveluiden osio ohjaa lukijan vaihtoehtoisten rakennemallien eteen. Tarjolla on kolme tuotetta, sama tarkoitus, eri sekoitus, eri hinta. Valitse paras.

Ensimmäinen rakennemalleista on nykyinen järjestelmä paranneltuna versiona. Toisessa mallissa lähdetään keskittämisen tielle, 17 terveyskeskuksesta eloon jää kuusi hyvinvointikeskusta seitsemässä toimipaikassa ja lisäksi neljä hyvinvointipistettä. Kolmannessa, voimakkaasti keskittävässä vaihtoehdossa hyvinvointikeskuksia on vain neljä.

Virkakoneisto on vaihtoehtoja vertaillut, myös taloudellisin perustein. Laskelmat, vaikkakin hypoteettiset, osoittavat, että vaihtoehto 2 on taloudellisin, säästöä nykymenoon nähden kertyy kymmenessä vuodessa 12,9 -20,5M€. Vaihtoehdon 3 vaikutus on pienempi, 7,9 -15,5M€. Laskelmat osoittavat, ettei raskas keskittäminen ole taloudellisestikaan järkevää. Isoissa laitoksissa katoaa ihminen ja hyvä työilmapiiri, rapistuu motivaatio ja tehokkuus.

Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa tuhon tiellä jatkamista. Se ei käy. Jäljelle jääneistä käyttökelpoinen on vain vaihtoehto 2. Sen havaitsivat myös viranhaltijat. Kalevan jutussa ”Seitsemän terveyskeskusta leikkauslistalle” viime viikolla virkakoneiston ratkaisumallina esiteltiin kyseinen malli 2 pienin muutoksin. Evästys päättäjille näyttää pelkistyneen saatesanoiksi: Tässä se on.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden rakennemalli on täten määritelty. Seuraavaksi tutkitaan käytäntöjä.

Kun on kipeä, tarvitsee avun. Sairas parantuu, se on pääasia. Toisarvoista lienee, onko avunantaja hoitaja vaiko lääkäri, kunhan osaa. Työskenteleekö parantaja keskuksessa vai pisteessä. Ei sekään ole ydinkysymys, onko apu lähellä vai vähän kauempana. Tärkeämpää on, että apu on saatavissa kohtuuajassa ilman tuskallista jonotusta.

Paljon on kritisoitu keskustan terveysaseman siirtoa Kontinkankaan hyvinvointikeskukseen. Keskustan seniorit tuntevat tulleensa petetyiksi. Pois vaikerrus, keskustaan jää hyvinvointipiste avun lähteeksi. Vielä ei ole tarkoin päätetty, minkälaisia palveluja piste tarjoaa. Kysyntä ja tarve sen ratkaiskoot. Keskustan asukasta lohduttanee myös se, että Kontinkangas tarjoaa ylivoimaisesti parhaimman ja laajimman palvelusortimentin. Ei apu kauas karkaa, jos ollenkaan.

Prosessi etenee ja palvelukehikko valmistuu. Kun sosiaali- ja terveyspalveluiden sisältöä ja työtapoja pohditaan, avautuu tilaisuus myös paljon parjatun Tilaaja-tuottaja–toimintamallin kriittiseen tarkasteluun. Se tiedetään, että Tiltu käy insinööreille, mutta sopiiko Tiltu lääkäreille ja opettajille. Ei sovi, lausuu tuskastuneiden kuoro.

Palataan normaaliin, nykyaikaiseen hallintoon, jossa johto organisoi, määrittelee palvelukonseptin, antaa resurssit ja tavoitteet. Palveluyksikkö ja työyhteisö ottavat tehtävän vastaan ja sitoutuvat sen parhaan kykynsä mukaan hoitamaan. Työtavan parhaita asiantuntijoita ja kehittäjiä ovat tekijät itse.  Oikein ohjattuna työyhteisö kykenee muokkaamaan työtapansa järkeviksi, tehokkaiksi ja motivoiviksi. Siitä on hyviä kokemuksia. Edessä siintävä päämäärä on vapauttaa ihmiset byrokratiasta siihen työhön, johon ovat kouluttautuneet ja kutsumuksen saaneet. Hyvän hallinnon perusta on avoimuus, se ei kuitenkaan tarkoita raportointipakkoa vaan yhdessä tekemistä.

Pöytä on katettu. Alkupaloiksi tarjotaan rakennemallit yleiskaavoituksen skenaarioiden kera. Päälajina autonomiset työyhteisöt kypsyvät osaaviksi, ystävällisiksi ja tehokkaiksi palveluntuottajiksi. Kaiken kruunaavat tyytyväiset oululaiset, jotka muutosvastaisuudesta selvittyään lähtevät yhdessä tekemään hyvästä paremman. Sellainen on Oulu vuonna 2020.

Matti Karhula